En enää ikinä lennä Ryanairilla

Terveisiä Skotlannista!

Kirjaan tähän postiin ylös kuinka ylipäätään pääsimme tänne Skotlantiin. Mutkia oli matkassa muutamia, tai ei ehkä mutkia, pikemminkin ärsyttäviä töyssyjä.

Kaikki alkoi junasta, Ylivieska- Tampere - junaan oli ystävällisesti majoittunut eräs tietty vähemmistön edustaja kahden kakaransa kanssa. Molemmat lapset huusivat tauotta koko junamatkan ajan, ja heidän kansallispukuinen äitinsä vain huokaili ja kyseli lapsilta että "onko teidän nyt pakko kiusata äitiä? Onko pakko huutaa?" Onneksi Tamperelle päästiin ilman kenenkään hermoromahdusta.

Tampereella sitten Antin kanssa nousimme Ryanairin bussiin joka vei Pirkkalan lentokentälle. Siellä oli muutama muukin henkilö jonottamassa, ja aika kuluikin rattoisasti seisoskellen. Pääsimme vihdoin check - iniin, latasimme laukut puntarille ja: "Jooh, tässä on neljä kiloa ylipainoa, käy maksamassa tonne infoon ni sitte pääset eteenpäin."

Ööh, mitä? Mullahan lentolipussa lukee että kaksi laukkua?

"Joo se ei vaikuta mitään, yhteensä viisitoista kiloa saa laukut painaa".

Kiva. Kiitos. Mahtavaa. Mutta ei se auttanut kuin marssia infoon ja maksaa ylimääräiset kilot (en viitsi tähän laittaa että paljonko, mutta useista kympeistä puhutaan).

Lento itsessään sujui hyvin ja Lontoo oli sumuinen, hyvin sumuinen. Ja lämmin! Kävelimme sisään Stanstedin terminaaliin ja nappasimme laukut mukaan. Niitä kallisarvoisia laukkuja Ryanair ei onneksi saanut hukattua minnekään. Löysimme oikean paikan missä aamulla tapahtuisi check - in. Kello oli tässä vaiheessa ehkä noin 12 yöllä paikallista aikaa. Ehkä siksi, koska britit eivät pidä kelloja seinillä. Eivät missään.

Jatkolento lähti siis kello 8.40, joten paaaljon luppoaikaa oli luvassa. Alustavissa suunnitelmissa oli ollut että lentokentän langattoman netin avulla voi surffailla ja sitten nukkua odotustilan penkeillä. No eihän se niin mennyt. Langaton netti oli kyllä, mutta se olisi maksanut pieniä perhosia käyttää. Ja ne penkit, niitä oli niin vähän että sinne olisi pitänyt tulla jo iltapäivällä varaamaan oma nukkumapaikkansa. Lattiallehan sitä oli sitten mentävä väsyn painaessa silmiä, ja voin sanoa että mukaan ottamani huopa tuli nyt tarpeeseen. Meinasi itku päästä kun muistin että se oli repussa.

Joten kuten yö tuli siinä sitten kärvisteltyä ja jatkolento lähestyi. Taas check - iniin, ja taas maksaa lisäkilot (jotka olivat mystisesti yön aikana lisääntyneet, ilmeisesti Tampereen puntari ei näytä oikein) ja sitten jo kohti porttia. Pettymys oli suuri kun koneena ei ollutkaan potkurikone, vaan samanlainen 737 millä olimme jo Lontooseen tulleet. Lentomatka oli erittäin lyhyt, ja korvat eivät nenäsumutteen ansiosta poksuneet enää niin pahasti kuin olisi voinut kuvitella, ei tarvinut itkeä.

Prestwickin kenttä oli pieni, mutta eniten ihastusta aiheutti tuoksu. Täällä nimittäin tuoksuu samalta kuin Suomen keväässä, sellainen märkä ruoho ja multa kun lumet ovat sulaneet ja ruohoa puskee kaikkialta.

Päätimme olla sissejä, ja menimme junalla Prestwickistä Ayriin. Näki maisemia, ja matka maksoi vain 98 penceä koska olimme lentomatkustajia. Ayrin juna-asemalla otimme sitten vihdoin taksin, ja voi pojat minkälaisen taksin! Se oli sellainen musta, vanha, koppamallin auto ja kuski oli varmasti samaa ikäluokkaa autonsa kanssa. Mitään mitä kuski meille matkan aikana jutteli en kyllä ymmärtänyt mutta ei se mitään, kuulosti hyvältä. Matka asemalta asuntolalle maksoi hieman yli kolme puntaa, joten ei paljoa ollenkaan.

Seuraavassa tekstissä kerron sitten mitä tapahtui ensimmäisenä päivänä täällä Skotlannissa!