Listaan tähän kulmakarvoja kohottavia omituisuuksia mitä tässä vaiheessa on eteen tullut:
- Ne kokolattiamatot. Täällä on siis kokolattiamatot kaikkialla, ja ihmiset kävelevät kengät jalassa myös kaikkialla. Ei ihme että täällä käy siivoojat kerran päivässä...
- Kellot. Täällä ei ole kelloja _yhtään missään_. Hämmentävää, ja vaikeaa itse pysyä ajassa.
- Vasemmanpuoleiseen liikenteeseen ei totu. Taksissa on hämmentävää istua kun koko ajan miettii että miksi tuo ajaa vastaantulevien kaistalla.
- Kaupassa myyjät pakkaavat ostokset seitinohuisiin muovipusseihin keskimäärin kolme ostosta per pussi.
- Täällä ei käytetä tiskiharjoja, vaan semmoisia karhunkielen tapaisia sieniä.
- Sateella on ilmeisesti täysin normaalia kävellä ympäriinsä teepaidassa ja shortseissa. Ja plusasteita oli sen huikeat neljä.
- Digiboksista voi telkkarilähetykseen valita englanninkielisen tekstityksen
Laittelen lisää taas kun tulee vastaan.
perjantai 30. tammikuuta 2009
Ensimmäiset kiltit
Ensimmäinen päivä täällä oli kyllä erittäin vaiherikas. Saavuttuamme asuntolalle tapasimme asuntolaemännän Rosen jolla oli meille huoneet varattuna. Huoneet ovat siistejä, täällä on oma käsienpesuallas ja peili huoneessa, joten vessavuoroista aamuisin ei tule tappelua. Suihkuja sen sijaan on vaan yksi, joten suihkuvuoroista voi tulla tappelua.
Mun flatissa (eli asunnossa) asuu kaksi ranskalaista tyttöä (Geraldine joka joutui oman nimensä tavaamaan hyvin huolellisesti ja Juliet), puolalainen tyttö joka tosin tulee tänne vasta maaliskuussa sekä Paisleystä kotoisin oleva Katie. Erittäin mukavia ovat kaikki ja puheestakin ymmärtää yllättävän paljon.
Kävimme torstaina pyörähtämässä myös koululla, mutta tarvittavat ihmiset eivät olleet paikalla jotta olisimme saaneet kursseja valittua. Sen jälkeen lähdimme paarustamaan kohti Tescoa (paikallinen Citymarket). Rose sanoi että laukkaradan läpi menee jokin oikoreitti mutta ei me sitä löydetty eikä viitsitty lähteä ihmisten takapihojen läpi loikkimaan. Kierrettiin sitten melkoinen lenkki, mutta päästiin Tescolle lopulta. Matkalla nauratti puistossa olevat "No Golf"-kyltit. Kaipa se on täällä niin suosittua että yleisessä puistossa pitää erikseen mainita että ei, tämä ei ole golfkenttä.
Tescosta löytyi kaikki, mutta itku meinasi tulla ruokakasseja takaisin raahatessa. Kävelymatkalla takaisin tuli sellainen olo kuin täälä olisi ollut jo pitempäänkin, eikä vaan muutamia tunteja.
Kauppareissun jälkeen piti mennä vähäksi aikaa tirsomaan, kunnes Antti tuli kolkuttamaan ovelle ja ilmoittamaan että pojat pitää illalla bileet, lähdetäänkö me tytöt messiin. No tottakai, verkostoituminen on aloitettava heti!
Bileet tosin eivät kummoiset olleet, Katie, Antti, meikä ja Antin yksi kämppis Vincent keskustelimme lähinnä kulttuurieroista ja siitä miten sekä Skotlannissa, että Suomessa ei ole keittotaitoa. Katie myös paljasti että ei ole koskaan itse syönyt haggista, ja minä paljastin että en ole koskaan syönyt mämmiä.
Sitten Katie lähti katsomaan dvd:ltä Sopranosia, joku koulutyö kuulemma (Drama development, niiden täytyy katsoa televisiosarjoja ja pohdiskella miten niissä viedään juonta eteenpäin). Me muut lähdettiin kävellen keskustaan, pahamaineisen puiston läpi. Tosin Vincent lupasi ritarillisesti uhrautua hyökkääjien kynsiin jos hyökkäystä nyt tapahtuisi. Eipä sielä sinä päivänä ketään ollut mutta olihan se pikkasen pelottava paikka pimeällä.
Keskustassa yritimme ensiksi Ayrin vanhimpaan pubiin menoa, mutta sielä oli yksityistilaisuus (veikkaisin että jonkun häät). Ehdimme kuitenkin nähdä pätkän säkkipillin soittoa ja kilteissä tanssimista. Sen jälkeen vaihdoimme paikkaa keskustan halvimpaan pubiin (punnan kaljat ja joitain drinksejäkin oli punnalla), mutta se oli aika hämärä mesta. Musiikki oli niin kovalla että kaiuttimet särkivät, ja musiikkivalikoima vaihteli kasaribiiseistä (huom, biiseistä, ei mistään hiteistä) uusimpiin hittibiiseihin. Seinällä telkkarissa pyöri kasarirock-musavideot.
Sieltä vaihdoimmekin paikkaa toiseen pubiin (jonka senkään nimeä en muista :D ) jossa oli open mic- ilta. Vähän aikaa jaksettiin sielä istua (opetettiin Vincentille suomalaisia kirosanoja ja se yritti meille opettaa ranskalaisia mutta tultiin kaikki siihen tulokseen että suomalaiset ovat parempia), ja sitten meikä lähti taksilla takaisin kämpille ja pojat jatkoivat yökerhoon.
Mun flatissa (eli asunnossa) asuu kaksi ranskalaista tyttöä (Geraldine joka joutui oman nimensä tavaamaan hyvin huolellisesti ja Juliet), puolalainen tyttö joka tosin tulee tänne vasta maaliskuussa sekä Paisleystä kotoisin oleva Katie. Erittäin mukavia ovat kaikki ja puheestakin ymmärtää yllättävän paljon.
Kävimme torstaina pyörähtämässä myös koululla, mutta tarvittavat ihmiset eivät olleet paikalla jotta olisimme saaneet kursseja valittua. Sen jälkeen lähdimme paarustamaan kohti Tescoa (paikallinen Citymarket). Rose sanoi että laukkaradan läpi menee jokin oikoreitti mutta ei me sitä löydetty eikä viitsitty lähteä ihmisten takapihojen läpi loikkimaan. Kierrettiin sitten melkoinen lenkki, mutta päästiin Tescolle lopulta. Matkalla nauratti puistossa olevat "No Golf"-kyltit. Kaipa se on täällä niin suosittua että yleisessä puistossa pitää erikseen mainita että ei, tämä ei ole golfkenttä.
Tescosta löytyi kaikki, mutta itku meinasi tulla ruokakasseja takaisin raahatessa. Kävelymatkalla takaisin tuli sellainen olo kuin täälä olisi ollut jo pitempäänkin, eikä vaan muutamia tunteja.
Kauppareissun jälkeen piti mennä vähäksi aikaa tirsomaan, kunnes Antti tuli kolkuttamaan ovelle ja ilmoittamaan että pojat pitää illalla bileet, lähdetäänkö me tytöt messiin. No tottakai, verkostoituminen on aloitettava heti!
Bileet tosin eivät kummoiset olleet, Katie, Antti, meikä ja Antin yksi kämppis Vincent keskustelimme lähinnä kulttuurieroista ja siitä miten sekä Skotlannissa, että Suomessa ei ole keittotaitoa. Katie myös paljasti että ei ole koskaan itse syönyt haggista, ja minä paljastin että en ole koskaan syönyt mämmiä.
Sitten Katie lähti katsomaan dvd:ltä Sopranosia, joku koulutyö kuulemma (Drama development, niiden täytyy katsoa televisiosarjoja ja pohdiskella miten niissä viedään juonta eteenpäin). Me muut lähdettiin kävellen keskustaan, pahamaineisen puiston läpi. Tosin Vincent lupasi ritarillisesti uhrautua hyökkääjien kynsiin jos hyökkäystä nyt tapahtuisi. Eipä sielä sinä päivänä ketään ollut mutta olihan se pikkasen pelottava paikka pimeällä.
Keskustassa yritimme ensiksi Ayrin vanhimpaan pubiin menoa, mutta sielä oli yksityistilaisuus (veikkaisin että jonkun häät). Ehdimme kuitenkin nähdä pätkän säkkipillin soittoa ja kilteissä tanssimista. Sen jälkeen vaihdoimme paikkaa keskustan halvimpaan pubiin (punnan kaljat ja joitain drinksejäkin oli punnalla), mutta se oli aika hämärä mesta. Musiikki oli niin kovalla että kaiuttimet särkivät, ja musiikkivalikoima vaihteli kasaribiiseistä (huom, biiseistä, ei mistään hiteistä) uusimpiin hittibiiseihin. Seinällä telkkarissa pyöri kasarirock-musavideot.
Sieltä vaihdoimmekin paikkaa toiseen pubiin (jonka senkään nimeä en muista :D ) jossa oli open mic- ilta. Vähän aikaa jaksettiin sielä istua (opetettiin Vincentille suomalaisia kirosanoja ja se yritti meille opettaa ranskalaisia mutta tultiin kaikki siihen tulokseen että suomalaiset ovat parempia), ja sitten meikä lähti taksilla takaisin kämpille ja pojat jatkoivat yökerhoon.
En enää ikinä lennä Ryanairilla
Terveisiä Skotlannista!
Kirjaan tähän postiin ylös kuinka ylipäätään pääsimme tänne Skotlantiin. Mutkia oli matkassa muutamia, tai ei ehkä mutkia, pikemminkin ärsyttäviä töyssyjä.
Kaikki alkoi junasta, Ylivieska- Tampere - junaan oli ystävällisesti majoittunut eräs tietty vähemmistön edustaja kahden kakaransa kanssa. Molemmat lapset huusivat tauotta koko junamatkan ajan, ja heidän kansallispukuinen äitinsä vain huokaili ja kyseli lapsilta että "onko teidän nyt pakko kiusata äitiä? Onko pakko huutaa?" Onneksi Tamperelle päästiin ilman kenenkään hermoromahdusta.
Tampereella sitten Antin kanssa nousimme Ryanairin bussiin joka vei Pirkkalan lentokentälle. Siellä oli muutama muukin henkilö jonottamassa, ja aika kuluikin rattoisasti seisoskellen. Pääsimme vihdoin check - iniin, latasimme laukut puntarille ja: "Jooh, tässä on neljä kiloa ylipainoa, käy maksamassa tonne infoon ni sitte pääset eteenpäin."
Ööh, mitä? Mullahan lentolipussa lukee että kaksi laukkua?
"Joo se ei vaikuta mitään, yhteensä viisitoista kiloa saa laukut painaa".
Kiva. Kiitos. Mahtavaa. Mutta ei se auttanut kuin marssia infoon ja maksaa ylimääräiset kilot (en viitsi tähän laittaa että paljonko, mutta useista kympeistä puhutaan).
Lento itsessään sujui hyvin ja Lontoo oli sumuinen, hyvin sumuinen. Ja lämmin! Kävelimme sisään Stanstedin terminaaliin ja nappasimme laukut mukaan. Niitä kallisarvoisia laukkuja Ryanair ei onneksi saanut hukattua minnekään. Löysimme oikean paikan missä aamulla tapahtuisi check - in. Kello oli tässä vaiheessa ehkä noin 12 yöllä paikallista aikaa. Ehkä siksi, koska britit eivät pidä kelloja seinillä. Eivät missään.
Jatkolento lähti siis kello 8.40, joten paaaljon luppoaikaa oli luvassa. Alustavissa suunnitelmissa oli ollut että lentokentän langattoman netin avulla voi surffailla ja sitten nukkua odotustilan penkeillä. No eihän se niin mennyt. Langaton netti oli kyllä, mutta se olisi maksanut pieniä perhosia käyttää. Ja ne penkit, niitä oli niin vähän että sinne olisi pitänyt tulla jo iltapäivällä varaamaan oma nukkumapaikkansa. Lattiallehan sitä oli sitten mentävä väsyn painaessa silmiä, ja voin sanoa että mukaan ottamani huopa tuli nyt tarpeeseen. Meinasi itku päästä kun muistin että se oli repussa.
Joten kuten yö tuli siinä sitten kärvisteltyä ja jatkolento lähestyi. Taas check - iniin, ja taas maksaa lisäkilot (jotka olivat mystisesti yön aikana lisääntyneet, ilmeisesti Tampereen puntari ei näytä oikein) ja sitten jo kohti porttia. Pettymys oli suuri kun koneena ei ollutkaan potkurikone, vaan samanlainen 737 millä olimme jo Lontooseen tulleet. Lentomatka oli erittäin lyhyt, ja korvat eivät nenäsumutteen ansiosta poksuneet enää niin pahasti kuin olisi voinut kuvitella, ei tarvinut itkeä.
Prestwickin kenttä oli pieni, mutta eniten ihastusta aiheutti tuoksu. Täällä nimittäin tuoksuu samalta kuin Suomen keväässä, sellainen märkä ruoho ja multa kun lumet ovat sulaneet ja ruohoa puskee kaikkialta.
Päätimme olla sissejä, ja menimme junalla Prestwickistä Ayriin. Näki maisemia, ja matka maksoi vain 98 penceä koska olimme lentomatkustajia. Ayrin juna-asemalla otimme sitten vihdoin taksin, ja voi pojat minkälaisen taksin! Se oli sellainen musta, vanha, koppamallin auto ja kuski oli varmasti samaa ikäluokkaa autonsa kanssa. Mitään mitä kuski meille matkan aikana jutteli en kyllä ymmärtänyt mutta ei se mitään, kuulosti hyvältä. Matka asemalta asuntolalle maksoi hieman yli kolme puntaa, joten ei paljoa ollenkaan.
Seuraavassa tekstissä kerron sitten mitä tapahtui ensimmäisenä päivänä täällä Skotlannissa!
Kirjaan tähän postiin ylös kuinka ylipäätään pääsimme tänne Skotlantiin. Mutkia oli matkassa muutamia, tai ei ehkä mutkia, pikemminkin ärsyttäviä töyssyjä.
Kaikki alkoi junasta, Ylivieska- Tampere - junaan oli ystävällisesti majoittunut eräs tietty vähemmistön edustaja kahden kakaransa kanssa. Molemmat lapset huusivat tauotta koko junamatkan ajan, ja heidän kansallispukuinen äitinsä vain huokaili ja kyseli lapsilta että "onko teidän nyt pakko kiusata äitiä? Onko pakko huutaa?" Onneksi Tamperelle päästiin ilman kenenkään hermoromahdusta.
Tampereella sitten Antin kanssa nousimme Ryanairin bussiin joka vei Pirkkalan lentokentälle. Siellä oli muutama muukin henkilö jonottamassa, ja aika kuluikin rattoisasti seisoskellen. Pääsimme vihdoin check - iniin, latasimme laukut puntarille ja: "Jooh, tässä on neljä kiloa ylipainoa, käy maksamassa tonne infoon ni sitte pääset eteenpäin."
Ööh, mitä? Mullahan lentolipussa lukee että kaksi laukkua?
"Joo se ei vaikuta mitään, yhteensä viisitoista kiloa saa laukut painaa".
Kiva. Kiitos. Mahtavaa. Mutta ei se auttanut kuin marssia infoon ja maksaa ylimääräiset kilot (en viitsi tähän laittaa että paljonko, mutta useista kympeistä puhutaan).
Lento itsessään sujui hyvin ja Lontoo oli sumuinen, hyvin sumuinen. Ja lämmin! Kävelimme sisään Stanstedin terminaaliin ja nappasimme laukut mukaan. Niitä kallisarvoisia laukkuja Ryanair ei onneksi saanut hukattua minnekään. Löysimme oikean paikan missä aamulla tapahtuisi check - in. Kello oli tässä vaiheessa ehkä noin 12 yöllä paikallista aikaa. Ehkä siksi, koska britit eivät pidä kelloja seinillä. Eivät missään.
Jatkolento lähti siis kello 8.40, joten paaaljon luppoaikaa oli luvassa. Alustavissa suunnitelmissa oli ollut että lentokentän langattoman netin avulla voi surffailla ja sitten nukkua odotustilan penkeillä. No eihän se niin mennyt. Langaton netti oli kyllä, mutta se olisi maksanut pieniä perhosia käyttää. Ja ne penkit, niitä oli niin vähän että sinne olisi pitänyt tulla jo iltapäivällä varaamaan oma nukkumapaikkansa. Lattiallehan sitä oli sitten mentävä väsyn painaessa silmiä, ja voin sanoa että mukaan ottamani huopa tuli nyt tarpeeseen. Meinasi itku päästä kun muistin että se oli repussa.
Joten kuten yö tuli siinä sitten kärvisteltyä ja jatkolento lähestyi. Taas check - iniin, ja taas maksaa lisäkilot (jotka olivat mystisesti yön aikana lisääntyneet, ilmeisesti Tampereen puntari ei näytä oikein) ja sitten jo kohti porttia. Pettymys oli suuri kun koneena ei ollutkaan potkurikone, vaan samanlainen 737 millä olimme jo Lontooseen tulleet. Lentomatka oli erittäin lyhyt, ja korvat eivät nenäsumutteen ansiosta poksuneet enää niin pahasti kuin olisi voinut kuvitella, ei tarvinut itkeä.
Prestwickin kenttä oli pieni, mutta eniten ihastusta aiheutti tuoksu. Täällä nimittäin tuoksuu samalta kuin Suomen keväässä, sellainen märkä ruoho ja multa kun lumet ovat sulaneet ja ruohoa puskee kaikkialta.
Päätimme olla sissejä, ja menimme junalla Prestwickistä Ayriin. Näki maisemia, ja matka maksoi vain 98 penceä koska olimme lentomatkustajia. Ayrin juna-asemalla otimme sitten vihdoin taksin, ja voi pojat minkälaisen taksin! Se oli sellainen musta, vanha, koppamallin auto ja kuski oli varmasti samaa ikäluokkaa autonsa kanssa. Mitään mitä kuski meille matkan aikana jutteli en kyllä ymmärtänyt mutta ei se mitään, kuulosti hyvältä. Matka asemalta asuntolalle maksoi hieman yli kolme puntaa, joten ei paljoa ollenkaan.
Seuraavassa tekstissä kerron sitten mitä tapahtui ensimmäisenä päivänä täällä Skotlannissa!
tiistai 6. tammikuuta 2009
Blogi avattu
Kolme viikkoa ja sitten koittaa lähtö. Nimittäin lähtö kohti Ayrin kaupunkia Ayrshiressä Skotlannissa. Tähän blogiin kertoilen kuulumisiani ja ihmettelen kulttuurishokkeja sekä tietysti laitan läjäpäin kuvia! Aloitan blogin näin ennen lähtöä jotta tänne voi kirjata ylös myös sitä, kuinka neljän kuukauden reissuun ulkomailla EI kannata varautua.
Tilaa:
Kommentit (Atom)